Juniper Williams

Juniper Williams

Nimi: Juniper Williams
Lempinimet: Jun
Täydentyvä lista aiemmista nimistä: Juho Heikkinen (on vaihdellut nimeä, kun siltä tuntuu; suomenkielisestä maailmasta lähtiessä oli pakko, nykyään hän ei jaksa, kun nimi on niin arkinen ja aina voi vedota kokonimikaimojen olemassaoloon, jos joku ihmettelee)
Syntymäpäivä: 12. helmikuuta 1837.
Syntymäpaikka: Kivesjärven kylä, Paltamo.
Ikä: 187 vuotta. (Näyttää olevan jotain 35–40.)
Laji: Valkoinen noita, joka muutettiin vampyyriksi; jossain määrin noitakykyjä jäljellä, joskin kieroutuneina.
Siviilisääty: Sinkku.
Seksuaalisuus: Laatikot ovat kissoille. Tarkempi nimeäminen tuntuu raskaalta.
(Preferenssi: Live, laugh, flipfuck.)
Sukupuoli: Laatikot ovat kissoille. Junista sukupuoli on suurelta osin estetiikkaa, eikä sille tarvitse nimitystä keksiä. Nimitys sitä paitsi todennäköisesti rajoittaisi.
Lemmikit: Kissa Hairy Houdini.
Faceclaim: Cat Casino (Eric Bäckman).

Elinkeino

Valokuvaaja. Kuvaa lähinnä luontoa omaksi ilokseen, eläimiä hyväntekeväisyytenä, suurten kontrastien eroottissävytteistä estetiikkaa. Kinky boudoir on se, mitä hän mieluiten kuvaisi, mutta rajalliset ovat kuvausmahdollisuudet.

Elämänsä aikana ollut ruukissa työntekijänä, merirosvona, kerjäläisenä, soutajana, milloin minäkin, millä on itsensä leivänsyrjässä pitänyt kiinni.

Yliluonnolliset kyvyt

Vampyyrien peruskyvyt + noitakykynä pimentäminen rajatulla alueella (yksi keinovalo ulkona tai pieni alue sisällä, maksimissaan kolme kohdehenkilöä; saa pimennettyä myös tietokoneen, puhelimen, television taikka muun vastaavan “keinovalon”).

Alkujaan, ennen vampyyrimuutosta, Juniper kykeni luomaan pienen valonlähteen kämmenelleen ja kontrolloimaan, kuka valosta hyötyi. Vampirismi käänsi kyseisen taidon päälaelleen, ja vuosien ajan Juniper uskoi kyvyn hävinneen kokonaan, kun ei ollut keinovaloja vielä olemassa. Aurinkoon ja tuleen taito ei luonnollisesti vaikuta. (Kiiltomatoihin, itsevalaiseviin sieniin sun muihin vastaaviin Juniper ei ole taitoaan kokeillut. Tuskin toimisi kylläkään.)


Luonne

Juniper kuvailisi itse itseään pessimistiseksi, kyyniseksi nihilistimisantroopiksi. Hän ei ole sitä. Hän ei ole niinkään sydämeltään kyyninen ihmisvihaaja joka ei näe missään merkitystä, vaan pikemminkin optimisminsa vuoksi turpaan ottanut. Siksi hän pyrkii vakuuttelemaan itselleenkin, että millään ei ole väliä ja että ihmiset nyt vain ovat perseestä. Helpompaa niin.

Juniper on vuosien varrella oppinut esittämään positiivista, iloista ja ihmismyönteistä, tai pikemminkin tarjoilemaan vaihtoehtoja hallitusti. Hän hymyilee. Hän lausuu kohteliaisuuksia. Hän laskee käden toisen olalle ja vakuuttelee kaiken järjestyvän. Kenties kasvojen mikroilmeet paljastavat, että hän ei ole ihan täysin tosissaan positiivisuutensa kanssa. Leukaperiin ilmaantuu jännitystä. Silmiä ympäröivät pienet lihakset eivät ole rennot. Ehkä amorinkaaren kireys paljastaa, että hymy ei ole aito.

Se on pelkoa ja epäluottamusta ja odotusta, milloin tulee taas turpaan.

Ihmisissä ei toki ole sinänsä mitään vikaa. Kunhan vain ovat niin helvetin ihmisiä. Elävät ja ilakoivat ja nauttivat. Jun ei ole vielä oivaltanut olevansa kateellinen. Hän ajattelee tunteidensa olevan terveitä ja tarpeellisia. Myös kylmän nihilismin. Ja kyynisyyden. Ja pessimismin. Ehkä erityisesti pessimismin.

Näistä hän välillä hetkeksi luopuu. Sitä löytää jonkin asian, joka herättää toivon, ja siihen toivonrippeeseen Juniper tarttuu, usein vain kokeakseen pettymyksen. Juniper ei anna toivolle paljoa aikaa, hän ottaa tutun ja turvallisen pettymyksen vastaan nopeasti ja antaa itsensä katkeroitua taas vähän lisää.

Juniper takertuu kovasti kokemiinsa vääryyksiin. Hänen on hyvin hankala unohtaa taikka antaa anteeksi.

Jos katsoo Juniperin Instagramia, voi luulla, että siinä on oikein elämäniloinen persoona. Hän hassuttelee kuvissa. Hän saattaa näyttää meditoivan ja olevan hyvinkin zen. Hän saattaa joogata tai maata riippumatossa tai irvistellä kameralle humoristisesti. Jollei yleisöä – kameraa tai muuta – ole, Junilla on kyllästyneen ja turhautuneen näköinen ilme.



Ja silti hän häpeää hahmotushäiriötään yhä. Miten se voi ollakin niin hankala hahmottaa vasenta ja oikeaa? Puhumattakaan muusta suuntavaistosta. Olisipa sellaista. Edes osittain. Erityisesti ulkomaanmatkoilla hahmottamisongelmat haittaavat, mutta niihin tukea antaa kotona (tai jossain hoidossa) odottava Hairy Houdini -kissa, joka ei ikinä hahmota mitään sekään. Kissa on sentään söpö, kun ei älyä, miten paljon pitää ponnistaa päästäkseen sohvalta sohvapöydälle. Pariisiin kuudettatoista kertaa samalla viikolla eksyvä Juniper ei ollut söpö, vaan raivoissaan. Tai siis ei tietenkään raivoissaan. Tunteet siivosti kontrolloituna!


Ulkonäkö

Pähkinänkuoressa: 182 cm, noin 65–70 kg, mustat hiukset, siniset silmät, lävistyksiä, tatuointeja.

Juniper on 182 cm pitkä ja hoikka. Hiukset ovat mustat, oma väri olisi tummanruskea, mutta pitkän harkinnan jälkeen vuonna 2006 Jun värjäsi hiuksensa. Hänen hiuksensa eivät vampyyrimuutoksen jälkeen enää kasva ihmisvauhtia, vain sentin, kaksi vuodessa (riippuen juodun veren määrästä ja laadusta), väri vain kuluu ajoittain vähän vähemmän jyrkän mustaksi. Jun värjää hiuksensa kerran vuodessa. Parran kasvuvauhti on myös äärimmäisen hidas. Joskus Juniper jaksaa kasvattaa partaa, mutta milli kuukaudessa…? Eihän sitä vuotta pidempään jaksa kasvatella.

Junin silmät ovat suuret ja vaaleansiniset. Hän käyttää joskus meikkiä, mutta yleensä hän ei yksinkertaisesti jaksa.

Juniper suosii tummia vaatteita, mutta omistaa myös väripilkkuja. Junin vaatekaapissa tummansininen on väripilkku, valkoinen hurja poikkeus, ja se pinkki nahkatakki kertoo Juniperin ottavan sinä päivänä elämänilon esittämisen aivan valtavan tosissaan.


Oikeassa pakarassa erikoinen arpi vuonna 1867 koetusta raipparangaistuksesta. Saattaa kysyttäessä kertoa totuuden arven alkuperästä, tai sitten keksiä mitä kummallisimman valheen.


Menneisyys

tl;dr Paltamolaistaustainen noitaperheen lapsi, merirosvoili Oulujärvellä, sai raipparangaistuksen siitä, huijattu muuttumaan vampyyriksi, katkeroitunut kykyjen kellahdettua päälaelleen.

Ihmisvuodet (1837–1870)

Kivesjärven kylä Paltamon kunnan alueella, lopputalvi 1837. Aappo Heikkiselle ja tämän vaimolle Olgalle syntyi kolmas lapsi, jolle annettiin nimeksi Juho. Isoveljet Santeri ja Kalle olivat fiksuja ja kilttejä, ja rakastivat pikkuveljeä.

Nimiseremonia oli yksinkertainen, kristillissävytteinen mutta ei todellakaan kirkon oppien mukainen. Rukoukset, että Juho Kustaaksi nimettävä lapsi olisi hyvä noita, eivät varmaan olisi pappeja miellyttäneet.

Juho oli reipas lapsi, mutta mihinkään turhanpäiväiseksi kokemaansa hän ei jaksanut keskittyä, ja sai siksi vähän riiviön maineen kylällä.

Aappo ja Olga olivat molemmat valkoisia noitia, ja Junin erikoiskyvyksi sattui taito valaista pimeyksiä. Se ilmeni ensimmäisen kerran kolmevuotiaana, kun Junin piti päästä marraskuisena iltana ukkosen pelottamana kulkemaan pimeässä kodissa omasta sängystä vanhempien sänkyyn turvaan.

Noitasuvut olivat tuon ajan Kainuussa aivan hiljaa noituudestaan. Suvun kesken puhuttiin avoimestikin, mutta muille ei. Juniperia se ärsytti, hän olisi tahtonut olla hyödyksi kaikille valonsa kanssa. Jos hänellä oli kyky, josta muut hyötyisivät, miksi ihmeessä hänen pitäisi pitää se salassa? Siksi, että kirkko ei tykkäisi siitä? No jos kyky olisi todella hyödyksi kansalle, kai kansa suojelisi Junia kirkolta? Alaikäinen ei saanut kertomispäätöstä tehdä, joten Juniperin pitäisi vielä odottaa.

Vuonna 1852, Juniperin ollessa 15-vuotias, perustettiin kylän läheisyyteen ruukki, ja hän pestautui sinne töihin. Ruukissa työskennellessään Jun hankki ystäviä.

Aikuistumisseremoniassa 1857 Jun joi paloviinaa ensimmäistä kertaa, se oli paitsi aikuisen miehen myös aikuisen noidan merkki. Isä läppäsi Junia olalle ja sanoi, että nyt oli nuorinkin Heikkinen aikamies. Ja valkoinen noita, totta kai, niin kuin muutkin perheessä. Aikuistumisseremonian jälkeen Juniper oli aikamies ja hänellä oli lupa päättää itse, mitä hän itsestään muille kertoi. Siispä hän kertoi työkavereilleen osaavansa loitsia valon kämmenelleen. Hän esitteli kyvyn, ja sen hyödyt nähtiin heti, mutta kun seuraavan juhannuksen aikoihin Juniper alkoi kertoa kovaan ääneen kaikille kyvystään, raahasivat ystävät Juniperin pois. Nyt hänellä oli sitten myös kylähullun maine.

Juniperin noituuskykyä hyödynnettiin ruukissa minkä voitiin. Kun ruukki suljettiin 1859, ystävät ruukilta ryhtyivät “meri”rosvoiksi, ja Jun lähti touhuun mukaan. Alkujännityksen jälkeen hän uskalsi hyödyntää taitoaan: kun Kiveksen rosvojen veneet liikkuivat Oulujärvellä, Jun valaitsi ympäristöä. Jun osasi tässä vaiheessa kontrolloida taitoaan ja valaista hyvinkin laajasti. Valon avulla “meri”rosvot näkivät ympärilleen, mutta hämärässä Oulujärveä ylittävät tervansoutajat eivät valoa havainneet. Heidän valonsa näkyi rosvoille, rosvojen valo ei tervansoutajille.

Kiveksen rosvot jakoivat saalistaan Kivesjärven kyläläisten kanssa. He toivat tarve-esineitä, tervaa ja erityisesti ruokaa (nälkävuosina, 1866 alkaen, erityisen arvokasta), vastineeksi kivesjärveläiset eivät ilmiantaneet heitä. Vuonna 1867 rosvojoukko jäi kuitenkin kiinni, ja raipparangaistuksen jälkeen tuolloin 30-vuotias Juniper päätti lähteä Kivesjärveltä. Hän oli nähnyt, mihin ihmisten auttaminen johti.

Kiittämättömyys oli maailman palkka. Ihmiset ottavat avun vastaan vain kääntääkseen selkänsä heti, kun se heitä hyödyttää.

Eikä Juniper joutuisi sellaiseen tilanteeseen enää milloinkaan. Hän vaatisi avustaan rahallisen korvauksen, etukäteen, sillä kukaan ei ollut luottamuksen arvoinen. Ei varmasti.

Juniper hyvästeli perheensä ja tuttavansa ja lähti Kivesjärven kylästä vakaana aikomuksenaan kääntää nälkävuodetkin hyödykseen. Jotenkin.

Mutta sitten Juniper oli yksi kerjäläisistä suuren nälkävuoden 1868 alussa, anelemassa apua vailla keinoa maksaa avusta. Hän saapui Kajaaniin helmikuussa 1868, ja kerjäläisiin suhtauduttiin hyvin nuivasti. Levittivät lavantautia ja ties mitä muuta. Juniper sairastui itsekin lavantautiin Kajaanissa. Se puolitoistaviikkoinen, jonka hänellä korkea kuume oli, on Juniperin tähänastisen elämän fyysisesti vaikein kokemus.

Toivuttuaan Juniper jatkoi matkaa alkuvuonna 1870. Hän ei tahtonut jäädä Kajaaniin yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko, vaan jatkoi matkaansa Kuopiota kohti, jalan. Hän kuitenkin päätyi Onkiveden väärälle puolelle (häntä oli opastettu kääntymään risteyksessä vasemmalle, Juniper kääntyi epähuomiossa oikealle). Virheen Juniper havaitsi vasta Vesannolla. Siinä vaiheessa palaaminen oli myöhäistä. Järvien pirstoma reitti Vesannolta Kuopioon olisi ollut helppo taittaa hiihtäen talvella, mutta huhtikuun lopulla 1870 järvien ylittäminen olisi vaatinut venettä. Juniper päätti odotella Vesannolla syksyä ja hiihtää sitten Kuopioon.

Talveksi 1870–71 Juniper päätti kuitenkin jäädä Vesannolle, sillä hän oli tykästynyt paikalliseen Rauha-nimiseen vampyyrinaiseen. Olisi se Kuopio paikallaan vielä seuraavana vuonnakin. Rauha ottaisi ja rakastuisi johonkuhun muuhun, jos tämän nyt hylkäisi, eikä tätä voinut vaatia Kuopioon lähtemään niin lyhyen heilastelun jälkeen.

Vampyyriksi huijaaminen (eli kuopiolaisvihan syy) (1871)

Kesällä 1871 Juniper työskenteli soutajana. Hän souti kuljettaen milloin matkustajia, milloin tavaraa. Elokuussa Juniperin asiakkaaksi sattui kuopiolaismies, jolla oli kiire päästä Vaasaan. Juniper souti, kuopiolainen jutusteli kepeitä. Veneen kulkiessa pitkin Iisvettä kysyi kuopiolainen, oliko Juniper ikinä kokenut mitään yliluonnollista. Juniper myönsi kokeneensa, mutta ei tarkentanut, ennen kuin kuopiolainen kertoi olevansa vampyyri. Rauhan vampyyriudesta Juniper ei kertonut, se ei ollut hänen asiansa kertoilla eteenpäin, mutta omasta noituudestaan Juniper saattoi mainita.

Kuopiolaisen kasvoille kohosi hymy. Hän kertoi, että vampirismi lisää noitavoimia, ja että Juniperista tulisi yksi maailman vahvimmista noidista, jos hänestä tulisi myös vampyyri. Kuopiolainen tarjoutui puremaan Juniperia, mutta Juniper kieltäytyi. Jos häntä joku purisi, se olisi Rauha. Eikä hän kyseenalaistanut kuopiolaisen puheita ollenkaan. Vahvuus houkutteli liikaa.

Sinä iltana kotona Juniper kertoi Rauhalle kuulemastaan. Rauha suostui puremaan Juniperia, tartuttamaan vampirismin. Rauhalla ei ollut aavistustakaan, oliko kuopiolainen puhunut totta vai ei, mutta hän suostui silti puremaan. Kyllähän kaupunkilaiset varmaan tiesivät enemmän? Rauha oli elänyt Vesannolla jo muutaman vuosisadan. Mitäpä hän muka tiesi? Ei mitään. Verta maistaessaan Juniperia kuvotti – juoda nyt tavallaan-ihmisen verta! – mutta se oli tarpeen, Rauha kertoi.

Kuukausien aikana Juniperin noitakyvyt pikkuhiljaa heikkenivät. Aiemmin niin helposti kämmenelle syttynyt valo vaati paljon enemmän syttyäkseen, kunnes joulukuussa 1871 se lakkasi syttymästä kokonaan. Rauha sanoi ihmiskuoleman olevan lähellä – kyllä kai se kuopiolainen oli tiennyt, mistä puhui, eli kyky varmastikin palaisi vahvempana vampyyrimuutoksen myötä?

Tammikuun lopulla 1872 Juniper oli sitten vampyyri. Ensimmäisenä vampyyriksi herättyään hän kokeili rakasta, tuttua voimaansa, valoa. Mutta se ei toiminut. Juniper ei voinut valaista pimeyttä. Voima, joka oli vielä vuodenvaihteessa tuntunut kytevän jossakin lantionseudun luissa, oli nyt täysin kadoksissa. Voiman menettäminen on Juniperin tähänastisen elämän psyykkisesti raskain kokemus.

Juniper ajatteli silti, että hän voisi oppia taidon uudelleen.

Kuopiolaista etsimässä (1873–1988)

Jo vuotta myöhemmin Juniper, luovutettuaan oppimisen suhteen, katkeruuden kaihertamana, koston voimalla, ja vielä Rauhan pois ajaneena, matkusti Vesannolta Vaasaan. Hän oli päättänyt jäljittää kieron kuopiolaisen ja tentata tältä, oliko tämä tiennyt, että voimat katoaisivat. Tappaakin sen nilkin, jos niikseen tulisi.

Kuopiolaista ei Juniper milloinkaan löytänyt. Hän oli ottanut riskin, lähtenyt pois Vesannolta ennen kuin hallitsi verenhimoaan, Rauha oli sanonut, että jos Jun lähtee, takaisin ei ole tulemista. Juniperilla ei ollut enää mitään, paitsi se ilo, että hän ei ollut tappanut ketään.

On kuopiolaisen syytä, että Juniper menetti voimansa. On kuopiolaisen syytä, että Juniper menetti rauhan – ja Rauhan. Aivan kaikki muukin on kuopiolaisen syytä, jos oikein tarkkaan mietitään.

Juniper ei ole asunut missään pidempään kuin on pakko – Manarolasta lähteminen oli ikävintä, Pariisista lähteminen taas ihaninta. Sähkövaloja kohdattuaan hän havaitsi voivansa muokata niiden valoisuutta. Se taito, joka oli pitänyt hänet hengissä 1800-luvun Kivesjärvellä, oli kellahtanut nurinpäin: valosaasteen aikakaudella Jun pystyy hämärtämään valoja. Jonkinlainen tasapaino: kun valoa ei ollut, Jun loi sitä; kun valoa on liikaa, Jun pimentää sitä.

Aivan niin kuin missään mitään suurta merkitystä olisi. Sattumia. Joskus hyviä, useimmiten huonoja.


Ysäriltä tähän päivään


Pikkufaktat

Juniper keräilee kitaroita, mutta ei osaa soittaa. (Kitarat ovat ”hyvässä säilössä”, eli osa asunnon kaapeissa, osa kellarin häkkivarastossa.)

Juniper ei omista moottoripyörää, mutta poseeraa niiden kanssa mieluusti. (Hänellä on viininpunainen, porrasperäinen Peugeot 406, vuosimallia 1996, ja sen kanssa hän ei poseeraa.)

Juniper pitää emojeja laiskuutena. Jollet jaksa kommunikoida kunnolla – siis ihan oikeilla sanoilla – älä sitten kommunikoi ollenkaan. Sama pätee lyhenteisiin.