Jacqueline Thornton

35 vuotta, syntynyt 23.päivänä tammikuuta 1988

Heteroseksuaali, leski, sinkku

vapaa-ajallaan ja metsästystehtävissä vain 'Jackie'

Ihminen & Metsästäjä, jonka erityisosaamisen alueena upirit ja vampyyrit

Hyväntekeväisyysjärjestö Closuren keulakuva ja omistaja

Osakkeenomistaja lukuisissa yrityksissä etenkin turvallisuusalalla

Jacqueline on noin 170 senttimetriä pitkä nainen, jolla on vaalea iho sekä ruskeat ja lainehtivat pitkät hiukset. Huomionarvoisina kasvonpiirteinä voi mainita suurehkot vihreät silmät, suoran nenän, luonnostaan täyteläiset huulet sekä kasvojen hieman neliskanttisen muodon. Ruumiinrakenteeltaan nainen on hyvin hoikka, joskin säännöllinen ja jokseenkin jopa pakonomainen urheilu näkyy etenkin käsivarsissa ja vatsalihaksissa. Vartalolla vasemmanpuoleisten kylkiluiden kohdalla ja alavatsalla on siistit, mutta erottuvat arvet.

Esiintyessään hyväntekeväisyysjärjestönsä keulakuvana tai muutoin julkisuudessa Jacqueline suosii pukeutumisessaan naisellisia mekkoja, siistejä jakkuja, koruja ja korkokenkiä. Useimmiten hiukset ovat näissä ympyröissä nutturalla. Vapaa-ajallaan ja metsästyshommissa naisellisuus ei ole läheskään yhtä vahvasti edustettuna. Jacqueline kokee nykyisin olonsa kotoisimmaksi mustissa asukokonaisuuksissa, jotka koostuvat yleensä napakoista housuista, yksinkertaisista paidoista ja nahkatakeista. Ylipäänsä metsästäjä-Jackiella voi usein nähdä päällään nahkaa. Nainen ei pelkkää esitellä uurretuilla kaula-aukoilla rintavarustustaankin, jos tilaisuus sitä vaatii. Muualla kuin edustustehtävissä tummat hiukset ovat tyypillisesti auki. Vapaa-ajalla meikki ei ole välttämättömyys, mutta ripsiväri ja aurinkopuuteri ovat säännöllisessä käytössä. Kissamaista silmärajausta voi nähdä niin edustustehtävissä kuin muulloinkin.

Kasvoja lainaa Angelina Jolie.

Jacqueline Thornton, sellaisena kuin nainen seurapiireissä ja yritysmaailmassa tunnetaan, on valovoimainen, tahdikas ja ystävällinen. Kuten varakkaan leskirouvan kuuluukin, hän osaa virittää ja ylläpitää keskusteluja aiheesta kuin aiheesta, nauraa huonoimmallekin vitsille ja pitää lyhyen puheen tilaisuudessa kuin tilaisuudessa. Maailma voisi romahtaa ympärillä, eikä Jacquelinen aidoksi naamioitu tekohymy edes värähtäisi. Edustustehtävissä Jacquelinen käytöstavoista tai esiintymisestä on siis vaikea löytää pahaa sanottavaa. Tarkkanäköisimmät saattanevat kuitenkin ainakin pidemmän tarkkailun myötä havaita lähes kaiken olevan opeteltua ja rutiinimaista - näennäisestä ystävällisyydestä puuttuu sydämellisyys, näytellystä kiinnostuksesta todellinen mielenkiinto ja teennäisestä huvittuneisuudesta oikea ilo. Todellisia tunteita on useimmiten näkyvillä osapuilleen saman verran kuin kenellä tahansa, joka vain toistaa vanhaa kaavaa ja esittää jotain, jota ei oikeastaan ikinä ole ollut. Aidoimmillaan edustustilaisuukisissa Jacqueline lienee silloin, kun livahtaa niistä pois tai vähintäänkin omiin oloihinsa.

Pohjimmiltaan Jacqueline on katkeroitunut ja kovettunut tavalla, jota tuskin on korjattavissa. Oikeastaan mikään ei ole vuosikausiin tuonut hänelle todellista iloa. Huumorintaju on muuttunut suorastaan synkäksi, ja suurin nautinto elämässä on onnistunut metsästyskeikka. Metsästystehtävissään nainen viihtyy yksin, mutta on huomannut joutuvansa pakostakin turvautumaan muiden apuun niin jäljittämisen, tietojen ja välineistön hankkimisen kuin ajoittain keikkojenkin suhteen. Jos Jacquelinen sattuu näiden puuhien parissa kohtaamaan, hän esittelee itsensä Jackienä ja mieluiten jättää sukunimenkin pimentoon. Jos edes esittelee itseään. Jackie on niin päämääräkeskeinen, että herkästi laiminlyö kaikkia käytösnormeja ja etenee vain mahdollisimman suoraviivaisesti saavuttaakseen haluamansa. Hänen kutsumisensa suorasukaiseksi ei ole ainakaan liioittelua. Nainen menee mieluusti suoraan asiaan, puhuu asioista niiden oikeilla (rumillakin) nimillä ja pitää siitä, kun hänen kanssaan toimitaan samoin. Sen sijaan kiertelyyn ja kaarteluun sekä havaitsemaansa valehteluun Jackie reagoi hieman huonosti: patistaa, hoputtaa, uhkailee... Mitä milloinkin. Metsästyshommissaan Jacqueline tuppaa olemaan aika lailla kärsimätön ja suorastaan verenhimoinen. Jonkinasteista aggressiivisuutta saattaa siis olla havaittavissa - ainakin, jos päättyy jollain tapaa hidastelemaan tai estelemään hänen touhujaan. Kanssametsästäjien kanssa hän voi olla hyvää pataa aina niin kauan kuin intressit osuvat yksiin, mutta jos joku julkeaa tavoitella saalista hänen nenänsä edestä, peto on irti. Metsästyspiireissä mieliharrastuksensa parissa Jacqueline saattaa kuitenkin tuttavilleen ajoittain paljastaa myös leikkimielisempää puoltaan.

Jacquelinesta saatava mielikuva siis riippuu paljolti siitä, missä hänet sattuu tapaamaan. Edustustehtävien hymyilevä täydellisyys ja kylmä metsästäjä-Jackie ovat naisen luonteen ääripäät, joiden välillä nainen poukkoilee vuosien kokemuksella jo suhteellisen sujuvasti. Kumpaakin ääripäätä yhdistävä tekijä on se, että syvimmät tunteet jäävät aina kuoren taakse piiloon. Jostain niiden välimaastosta on edelleen ajoittain löydettävissä surua elämän menetyksistä, välittämistä harvoja elossa olevia läheisiä kohtaan, oikeaakin hyväntahtoisuutta ja ehkä jotain rakkauden kaipuutakin. Päästäkseen niihin käsiksi täytyy kuitenkin ensin onnistua lähentymään naiseen, joten harvempi useammankaan kerran tuttavuus tavoittaa niistä kuin korkeintaan ripauksen.

Jacqueline Hayes syntyi esikoiseksi nuorelle pariskunnalle, joka vasta opetteli aikuisuutta. Ranskalaissyntyinen äiti, joka oli vanhemmista se vastuuntuntoisempi, menehtyi auto-onnettomuudessa tyttären toisen syntymäpäivän tienoilla. Perheen elättämiseen panostanut isä vaipui masennukseen, johon löytyi helpotusta pullon pohjalta jokaikinen viikonloppu. Vuodet vaihtuivat, mutta meno jatkui samana. Nipinnapin mies suoriutui töistään elättääkseen lapsensakin - suuri ylpeilyn aihe, jolla oikeutettiin se jatkuva ryyppääminen. Hyvä puoli siinä oli, että pikku-Jackie oppi tulemaan toimeen itsekseen. Naapurissa asuvalta hoitotädiltä sai tosin ruokaa ja välttämättömän huolenpidon, muttei juuri muuta. Kun tyttö oli riittävän vanha kulkemaan itsekseen hän vietti jo päivänsä ja iltansa enimmäkseen lähiön muiden lasten kanssa pelaillen ja tapellen. Sillä seudulla sukupuoli ei oikeuttanut mitenkään parempaan kohteluun, joten siro tyttö oppi tekemään töitä kaksinverroin saadakseen haluamansa. Mitään ei saanut ilmaiseksi, kaikki piti ansaita.

Varattoman yksinhuoltajaperheen lapsella ei ollut ylellisyyksiä. Ilot löydettiin opiskelusta ja kavereiden seurasta. Kodin sijasta koulu oli ylipäänsä Jackielle se paikka, jossa oli turvallisin olla. Hän menestyikin opinnoissaan kiitettävästi ja sai menestyksensä myötä kannustusta panostaa opintoihinsa siitäkin huolimatta, että melko säännöllisesti joutui puhutteluihin milloin mistäkin syystä. Oli nimittäin yllättävän vaikeaa opetella pois siitä tavasta, että ivaan ja itselle nauramiseen vastattiin nyrkillä. Varttuessaan Jackie kuitenkin oppi eritoten sen, että jos pelasi oman naapuruston säännöillä, se piti tehdä salaa.

Jacqueline oli viidentoista, kun isä sai puukosta. Tavallaan oli ollut vain ajan kysymys, milloin yksi alkoholinhuuruisista kapakkailloista päättyisi sairaalaan. Isä jäi kuitenkin onneksi henkiin ja vannotteli vuoteeltaan kovasti tekevänsä parannuksen. Siinä vaiheessa Jackie tiesi jo paremmin kuin luottaa sen miehen sanaan. Tietyllä tapaa teinitytölle oli silti silmiäavaava kokemus nähdä isä niin heikkona ja haavoittuvana - viimeistään silloin hän todenteolla ymmärsi, että jos ei itse tekisi itselleen parempaa tulevaisuutta, hänestä ei ikinä tulisi mitään. Kohtalona olisi jämähtää lähiöön muiden lähiörottien joukkoon. Jackie lupasi itselleen, ettei antaisi sen tapahtua.

Liikunnassa sekä lukuaineissa lahjakkaalle Jacquelinelle avautui valmistumisen jälkeen opiskelupaikka korkeakoulusta. Nuori nainen muutti välittömästi stipendirahojensa ja opintojen ohessa säästettyjen palkka-ansioidensa turvin New Jerseyhin, josta käsin alkoi poliisiopintonsa. Isälle luvattiin lähettää rahaa, kun sitä olisi - sen tunnepitoisempia jäähyväisiä ei krapulaiselle huudettu. Määrätietoinen Jackie oli muutaman vuoden päästä jo alempi korkeakoulututkinto taskussaan aloittanut opintonsa poliisikoulussa, ja puolisentoista vuotta myöhemmin hän olikin jo työn touhussa New Yorkissa. Silloin elämä päätti yllättää.

Jacqueline tapasi Frederick Thorntonin sattumalta, kun miestä kuljettanut musta limusiini oli roiskaissut lammikon vedet naisen päälle. Silloin vapaapäiväänsä viettänyt nuorempi konstaapeli antoi ylimystöherran kuulla kunniansa siltä seisomalta, kun ajoneuvo yllättäen pysähtyi. Jacquelinelle oli ihan riittävän suuri yllätys, että takapenkin ovi avautui ja Armanin pukuun somistautunut mies uskaltautui kohtaamaan hänet. Se, että mies tarjoutui maksamaan pesulalaskun ja viemään illalliselle, oli jo melkeinpä shokki. Suostuessaan häkeltyneenä ainakin siihen ensimmäiseen hän ei todellakaan arvannut, että vuoden päästä he astelisivat yhdessä alttarille.

Pääsy rikkaisiin naimisiin ei ollut ikinä ollut Jackien tavoitteena eikä raha ollut se syy, joka sai hänet sitoutumaan itseään viisitoista vuotta vanhempaan Freddy Thorntoniin. Ennemminkin nainen löysi miehestä itselleen vastuksen, joka kuitenkin elämän muista mieshahmoista poiketen halusi huolehtia hänestä. Siinä missä Freddy kenties hurmaantui Jacquelinen ulkomuodosta ja villistä luonteesta, Jacqueline mieltyi etenkin Freddyn järkevyyteen ja luotettavuuteen. Joka tapauksessa kaksikko tasapainotti toinen toistaan, ja he olivat alusta saakka onnellisia yhdessä. Frederickin vanhemmat ja muu Upper East Siden kerma ei ollut pariskunnasta aivan niin innoissaan, mutta lopulta Jacqueline jouduttiin hyväksymään joukkoon, kun nainen alkoi odottaa Thorntonin sukuun uutta perijää. Samoihin aikoihin Jacqueline jätti osin vastentahtoiset, ainakin tilapäiset hyvästit poliisiuralleen - pitihän sitä jotain sentään tehdä Freddien äidin mieliksi.

Gregory Thorntonin syntymä oli Jacquelinen siihen astisen elämän (ja itse asiassa tähänkin astisen elämän) onnellisin hetki. Pienestä pojasta tuli äitinsä silmäterä, josta huolehtimiselle Jacqueline mielellään käytti enimmän aikansa muun työnteon sijasta. Veri veti kentälle pyydystämään rikollisia, mutta lapsen vuoksi Jackie oli valmis odottamaan. Puolitoista vuotta vierähtikin niin, ettei nainen juuri muuta tehnytkään kuin huolehti pojastaan. Joitain hyväntekeväisyystilaisuuksia ja muita Freddyn kanssa, satunnaisia illanviettoja ystävien kanssa, siinä kaikki. Oli julma kohtalon oikku, että kuitenkin juuri sinä yhtenä ratkaisevana iltana Frederick ja Gregory olivat kahden. Jacqueline muistaa edelleen kuin eilispäivän, miten hän sinä lokakuisena iltana saapui taksilla kotinsa portille ja ihmetteli, miksi se oli auki. Kulkiessaan sorapolkua pitkin ovea kohti katse osui Gregoryn kenkään, joka lojui yksinään talon toisen kulman edustalla. Edelleen pahaa aavistamattomana Jacqueline poikkesi reitiltään noukkimaan poikansa jalkineen - kaiketi se oli pudonnut. Päästyään kengän luokse katse tavoitti kuitenkin kulman takana yllättäen liikettä. Se oli mustahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat veren peitossa. Vaatteetkin. Nainen tärisi ja näytti niin hätääntyneeltä, että Jacqueline oli rientää tutkimaan, oliko tuota sattunut pahasti. Silloin vieraan naisen katse kuitenkin käväisi maassa ja Jacquelinen katse seurasi perässä. Se näky tuli hänen uniinsa jokaisena yönä useamman kuukauden ajan hänen uniinsa. Senkin jälkeen vähintään viikottain. Lammikoittain verta, hädin tuskin tunnistettavissa oleva miehen vartalo, jotain verisiä möykkyjä..ja pieni pää, joka retkotti irti ruumista. Kaikki se, mitä oli jäljellä hänen aviomiehestään ja lapsestaan. Mustahiuksinen nainen juoksi pois paikalta Jacquelinen alkaessa ensin huutaa, sitten kohta jo itkeä ja oksentaa.

Kuten arvata saattaa, Jacqueline ei toipunut menestyksestään ja kokemuksestaan yhdessä yössä. Hänet käskytettiin terapiaan ja patistettiin pysymään poissa kotoa, ja Jacqueline viettikin perintörahojensa turvin useita kuukausia hoitolaitoksessa lääkkeiden turruttamana ennen kuin kykeni yrittämään taas jatkaa elämää. Jacqueline koki menettäneensä elämänsä tarkoituksen, kunnes lopulta löysi uuden. Aluksi tarkoitus oli vain perehtyä puolison ja lapsen julmista murhista laadittuihin poliisiraportteihin siksi, että pakottaisi itsensä kohtaamaan tosiasiat. Kun syyllinen ei hänen havainnoistaan huolimatta ollut jäänyt kiinni, asetelma kääntyi kuitenkin niin, että Jacqueline laati itselleen profiilin murhaajasta. Nainen, 25-30 -vuotias, mustat hiukset, siniset silmät. Oletettavasti joku, jolla oli ollut asiaa heidän talonsa läheisyyteen, koska tuo tuskin oli suunnitellut veritekoa ennalta. Ja sitten vielä se olennaisin fakta: nainen oli jotain muuta kuin tavallinen ihminen, koska oli hampaillaan raadellut uhrinsa. Tekijän jäljittäminen alkoi. Jollekin toiselle olisi voinut olla mahdoton tehtävä jäljittää henkilö näin epämääräisin kriteerein, mutta Jackielle ei. Rahalla sai. Jacqueline ehti kuitenkin sopivaa tietolähdettä metsästäessään luonnostella useammankin profiilin, haaveilla kostostaan sekä opiskella yhtä sun toista upireista ja vampyyreistä. Jopa itse asiassa siitä, missä kohdin kehoa sydän tarkalleen sijaitsi, ja mitä sen lävistäminen vaatisi. Hän jopa palkkasi itselleen kokeneen kouluttajan, joka alkoi opettaa hänelle metsästyksen jaloa taidetta.

Sinä yönä, kun uuden elämänilon kostonhimostaan löytänyt nainen sitten viimein edesmenneen puolisonsa ja lapsensa tappaneen naisen nimen selvitettyään tapasi etsintänsä kohteen, hän oli enemmän kuin valmis. Mustatukkainen naisupir veti viimeisen henkäyksensä Jacquelinen iskiessä mukaan ottamansa perintömiekan kylmänrauhallisesti tuon sydämen lävitse, ja ensimmäistä kertaa kuukausiin Jacqueline tunsi tehneensä jotain merkityksellistä. Kosto ei tuonut rakasta lasta tai miestä takaisin, mutta ainakin maailmassa oli yksi raakalaismainen ja vaarallinen peto vähemmän.

Kun verinen päämäärä oli saavutettu, Jacquelinella ei ollut mitään syytä jäädä New Yorkiin muistojen ja säälijöiden keskuuteen. Upireista tietoja etsiessään nainen oli saanut tietää Nalidista löytyvän niitä olentoja vaikka millä mitalla, valtioon oli riittävästi etäisyyttä ja Frederickin suvulla oli juurensa kyseisessä saarivaltiossa. Nämä kolme tekijää ratkaisivat sen, että kaikista vaihtoehdoista uudeksi kotikaupungikseen Jacqueline valitsi Roivan. Lisäksi naisen kouluttaja lupautui lähtemään mukaan matkaan. Lähestulkoon välittömästi muuttolaatikkonsa purettuaan nuori leskirouva alkoi tutkia paikallisuutisia villiintyneihin upireihin viittaavia uutisia etsien. Poliisin koulutuksella oli oma etunsa siinä, että hän osasi yhdistää tietoja sekä käyttää saamiaan tietoja hankkiakseen lisää. Pikku hiljaa pahoiksi mieltämiensä upireihin hävittämisestä jonkinasteisen päähänpinttymän saaneesta naisesta kehittyi metsästäjä. Hän etsi ja jäljitti saaliitaan, saattoi ansaan ja tappoi. Pelkokaan ei ollut hidasteena, koska Jacqueline ei juurikaan piitannut elämästään. Mitä pidempään sitä jatkui, sitä vähemmän naisesta oli jäljellä niin sanottua vanhaa itseään. Jos ainoan todellisen (ei vain hetkellisen) tyydytyksen ja jonkinasteisen ilon tunteen saavutti viemällä ihmisolennon hengen, mitä sitä saattoi odottaakaan? Tähän päivään saakka Jacquelinen on kuitenkin onnistunut pitää kulissit pystyssä edustamalla ajoittain siellä sun täällä. Kutsuja kaikenmaailman kissanristiäisiin ja sijoitusmahdollisuuksia naiselle on kaikki vuodet satanut, vaikka Jacquelinen niihin osoittama kiinnostus on ollut varsin vaihtelevaa - ja enimmäkseen vähäistä. Viime aikoina Jacqueline on esiintynyt julkisuudessa ja seurapiireissä lähinnä hiljattain perustamansa Closure -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön tiimoilta. Järjestö on rikosten uhrien omaisten tukijärjestö, jota markkinoidaan ennen kaikkea keskusteluavun ja taloudellisen avun tarjoajana. Tosiasiassa järjestö on oiva keino myös saada tietää Roivan alueen henkirikoksista ja seuloa niistä ne, jotka viittaavat yliluonnollisten verenimijöiden ja ihmislihanhimoisten tekosiin. Jacqueline on käynyt metsästäjätuttaviensa kanssa päättämässä jo lukuisten jäljittämiensä upirien, antropin ja parin vampyyrinkin päivät, eikä ole aikeissa lopettaa. Päinvastoin. Nainen elää metsästääkseen ja jopa rahoittaa kaltaisiaan hävittääkseen mahdollisimman monta vaarallista yliluonnollista.

- potee pakonomaista tarvetta toistaa tietyt lihaskuntoliikkeet ja käydä lenkillä lähes päivittäin
- on viime vuodet harjoitellut lisäksi muun muassa miekkailua ja veitsen heittämistä, joskin keskittynyt erityisesti sydämen lävistämiseen tähtääviin harjoitteisiin
- varsinainen koti on keskusta-alueen ulkopuolella sijaitseva suurehko omakotitalo, mutta asustelee paljon keskusta-asunnostaan (5h + keittiö kattohuoneisto)
- oman lapsensa menetettyään ei viihdy paikoissa, jossa näkee ainakaan pieniä lapsia
- pyrkii pysymään erossa enkeleistä ja demoneista (ei ole täysin onnistunut tähänkään asti)