Post by luzu on Aug 30, 2020 18:05:49 GMT 2
Anleifr, Ambrosia Mordad
Ikä: 80-100
syntynyt: 1900-luvun alkupuolella
Synnyinpaikka: Oletettavasti Skandinaviassa
Seksuaalinen suuntautuminen: Hetero (oletettavasti)
Siviilisääty: Naimaton
Laji: Noita
Tiedostetut kyvyt:
-Puhuu kuolleille
-Auttaa ihmisiä tuskattomaan ja rauhalliseen kuolemaan
-Kykenee nostamaan kuolleita henkiin, muttei ole kertaakaan käyttänyt tätä kykyään.
-Kykenee ottamaan myöskin yhteyttä kuolleisiin, joka on hyvin uuvuttavaa ja aikaa vievä prosessi
Ammatti: Roivan poliisivoimien oikeuslääkäri, patologi
Anleifrin suku Tuonet:
Anleifr suvussa ei käytetä sukunimeä, sukunimenä toimi sen sijaan vanhanaikainen isän tai äidin nimi, esimerkkinä Aaron Gustafinpoika, Ulrika Josefinantytär.
Heitä kuitenkin kutsuttiin yleisnimityksellä Tuonet, johtuen heidän kyvyistään ja ulkonäöstään.
Ánleifrin suku asui skandinaviassa, pienessä kylässä keskellä metsää, jonka olin paikka oli aikoinaan useiden heimojen tiedossa. Kuitenkin, kun maailma alkoi muuttua, kävi niin että tieto oli enään vain ja ainoastaan suvun omilla jäsenillä. He kuitenkin jatkoivat perheeseen mielellään uuden veren lisäämistä, sukurutsan estämiseksi ja osa suvun jäsenistä päätti jäädä asumaan kommuunin ulkopuolelle ja perustaa jopa oman perheen, mutta tällaiset tapaukset olivat hyvin harvinaisia.
Suku on kuitenkin aina pitänyt omana tehtävänään pitää yllä kuoleman ja elävien tasapainoa, joten he matkustivat usein ulos kylästään muiden heimojen luokse, näitä auttaakseen.
Ánleifrin suvun jäsenien kyvyt liittyivät lähes aina jotenkin kuolemaan, oli se sitten kuolleiden kanssa puhumista, lepoon saattamista tai kuolevan tuskan helpottamista. Tästä huolimatta suurin osa suvun jäsenistä oli kuitenkin valkoisia noitia.
He olivat myöskin suku, jotka kutsuttiin apuun kun kuolleet, joko levottomina nousivat haudoistaan, aiheuttivat nälänhätää, sairautta tai muuta onnettomuutta.
Tämän rauhan säilyttämiseksi osa suvun jäsenistä oli myöskin aina liikkeellä eri puolella maailmaa. Suku myöskin keräsi alati tietoa vanhoista heille tuntemattomista sekä uusista hautausseremonioista sekä muista tavoista jotka liittyivät jotenkin vainajiin tai näiden saattamiseen lepoon.
Suvussa oli myös mustia noitia, mutta eroa oli lähes mahdoton havaita, jollei joku lähtenyt sille tielle, että päätti käyttää omia voimiansa pahaan ja muiden satuttamiseen. Tekoja, joihin suku aina puuttui ja usein tällainen musta lammas metsästettiin ja surmattiin.
Suurin osa suvun lapsista syntyi lähes valkoisina kuin aaveidenkin huhuttiin olevan, nykyään tätä kutsutaan Albinismiksi, näin suvun jäsenet olivat helposti tunnistettavissa sekä helppo löytää jos tarve heidän taidoillensa nousi ajankohtaiseksi.
Suku oli aina hyvin tiukka salaisuuksistaan. Tämä oli yksi niistä syistä mikä luultavamminkin aiheutti suvun tuhon. Sillä myöhemmin kun maailma ja uskonnot alkoivat muuttua, kuolemasta tuli jotain mitä alettiin pelätä.
Sillä aikana jona tämä suku kukoisti oli kuolema osana normaalia elämää ja kuolleita kunnioitettiin. Näitä lahjottiin, lepyteltiin ja näiden kanssa juteltiinkin jos nämä sattuivat tulemaan tupaan eikä näillä ollut pahaa mielessään, jos kuitenkin tupaan saapuikin vieras joka toi tullessaan epäonnea, kutsuttiin suvusta joku kuolleita lepyttelemään ja tuvasta epämiellyttävä vieras poistamaan.
Erään kerran kävikin niin, että joku taho päätti päästä suvusta eroon ja kyseiseen sukuun luultavamminkin avion kautta ujuttautui joku, joka paljasti suvun olinpaikan ja pian yön pimeydessä, kylä "puhdistettiin" pakanoista.
Luonne
Anleifr on hyvin rauhallinen mies, hän jää usein huoneessa piiloon joskin hänen ulkonäkönsä herättää huomiota enemmän. Kuitenkin kun tämän kanssa käy jutulle Anleifr on hyvinkin sanavalmis ja vaikka hänen huumorinsa on aina hieman mustaa ja makaaberia, hänestä saa kyllä hyvää seuraa mihinkä tilaisuuteen sitten haluaakaan.
Anleifr ei ole ujo, muttei tee myöskään itsestään koskaan suurta numeroa. Juhlissa hän seisoo jossain lasi kädessään tarkkailemassa ja joskus saattaa keskustella itseksensä, töissä tämä piirre korostuu sillä useammin kuin kerran hänet on yllättetty puhumassa "asiakkaillensa" joskin tämä piirre selittyy sillä että hän tekee myöskin muistiinpanonsa aina äänittämällä ja kirjoittaa ne myöhemmin puhtaiksi.
Anleifr ympärillä on usein viileää, mutta tämän seura ei jätä yleensä ketään kylmäksi. Hän puhuu hyvin hiljaisella ja pehmeällä äänellä, Anleifr jää myös hyvin harvoin sanattomaksi joskin hän osaa myös pitää mölyt mahassansa ja olla ärsyttämättä ketään liiallisilla sanoilla. Sen sijaan jos hänen kanssaan aloittaa jonkinlaisen sanallisen kärhämän hän tyytyy hiljaisuuteen ja odottaa että vastustaja nolaa itsensä joko puhumalla tai hermostumalla hänen hiljaisuuteensa.
Työkavereitaan kohtaan hän on aina kohtelias ja asiallinen, joskin ne jotka ovat hänelle tutumpia saavat yllättäviä piirteitä tästä esiin, sillä Anleifr pitää pienestä keppostelusta, tapa jonka hän poimi sotilaana ollessaan. Anleifr on myös hyvin rauhallinen, hän harvemmin suuttuu tai itkee. Ainoat asiat mitkä saavat hänet selkeästi surulliseksi tai vihaiseksi, ovat lapsi uhrit. Aina kun hänen eteensä tuodaan lapsen ruumis avattavaksi Anleifr menee hiljaiseksi ja kunnioittavaksi. Hän saattaa myös muuttua hetkellisesti ärtyneeksi ja töykeäksi, mutta tasoittuu myöskin nopeasti.
Anleifr on kuitenkin pitkävihainen ja jos hänet suututtaa hän jää odottamaan kylmää kostoa. Hän saattaa hautoa sitä vuosia ennen kuin toteuttaa suunnitelmansa, eikä sille joka koston uhrina on, edes välttämättä koskaan valkene se, että Anleifr olisi voinut olla sellaisen takana.
Kaupassakin Anleifr usein lukee ja on hiljaa kun asiakkaat astuvat sisään, vasta kun häntä puhutellaan tai asiakas selkeästi tarvitsee hänen apuansa, Anleifr nousee verkkaisesti ylös ja utelee miten voi olla avuksi. Hän ei tyrkytä koskaan mitään ja saattaa hövelisti antaa lahjojakin asiakkailleen, niin uusille kuin vanhoille. Rahalla ei ole hänelle merkitystä, muun kuin asumisen ja ruuan kannalta. Vaatteitakin on välillä kiva ostaa, mutta nekin ovat aina mukavia ja pitkäkestoisia.
Anleifr ei ole elämässään kuin kerran rakastunut ja silloin hän oli nuori ja ujon puoleinen rakkauttaan kohtaan. Hän ei ole etsimässä romantiikkaa, muttei estä sellaisen tulemistakaan. Hän on sitä mieltä, että oikea partneri tulee kun on tullakseen ja perhe ehkä joskus sen mukana. Anleifr ei ole kovin yltiöromanttinen persoona ja nauttisikin enemmän yhteisistä hetkistä kirjan, musiikin tai luonnon parissa.
Anleifr ei ole hyvä eikä paha noita, jos hänen on pakko valita hän sanoo aina olevansa valkoinen noita, sillä näkee tekevänsä enemmän hyvää kuin pahaa elämässään. Hän ei kuitenkaan erottele kaltaisiansa sen mukaan ja ottaakin kaikki vastaan sellaisina kuin nämä ovatkin, henkilöinä joita kuolema tulee koskettamaan ennemmin tai myöhemmin.
Tästä syystä hänellä ei ole ongelmia myydä kyseenalaiseksi koettavia aineita ja osia loitsuja tai juomia varten. Häneltä saa niin eläimen, kuin ihmisenkin osia ja elimiä. Joita hän kerää ainoastaan jo kuolleilta yksilöiltä, ei koskaan eläviltä, sillä vaikka kuolema on hänelle luonnollinen asia, elämä on kuitenkin asia joka koetaan kerran, eikä kummankaan kiertoon, ole soveliasta koskea, jollei siihen ole painavaa syytä.
Ulkonäkö
Anleifr on tullut sukuunsa kalpeutensa suhteen. Hän on albiino, mutta punertavan sijasta, hänen silmänsä ovat hyvin värittömän sävyiset siniset. Hänen hiuksensa ovat valkoista untuvaa jotka kihartuvat hieman luonnostaan. Anleifr pitää ne pitkinä, lähinnä sen takia että on laiska leikkaamaan niitä ja pitää niiden voimaa tärkeänä hänen omien voimiensa tähden.
Anleifr on hyväkuntoinen, yllättävän lihaksikas löysien vaatteidensa alla, mutta hänen pituutensa (185 cm) hämää hieman silmää. Anleifr on kova ulkoilemaan vapaa-ajallaan ja viettääkin paljon aikaa vaeltamassa vapaa-aikana ja pitää myöskin joogaamisesta. Se auttaa häntä pääsemään tiettyyn mielentilaan transseja varten, sekä tuomaan hänelle mielenrauhaa kaikkien vierailijoiden kohtaamista varten. Ei siis ole mitenkään outoa nähdä häntä joskus joogastudioilla Roivassa.
Anleifr käyttää laseja, mutta ne ovat hänelle väline lukemista varten. Ne ovat puolikuun muotoiset ja vaaleansinistä läpinäkyvää muovia.
Anlöeifrissa silmiinpistävin piirre ovat tämän tatuoinnit, käsistä häneltä löytyy joka sormesta riimu, vasemmassa kädessä ovat myöskin alkemian elementtien symbolit kolmioina, sekä oikeassa neljä "avainta" joilla hän voi auttaa asiakkaitaan parempaan lepoon työssään.
Hänellä on tatuointeja myös kämmenien molemmin puolin, vasemmassa hänellä on pillerinpyörittäjä ja oikeassa oppiäidiltänsä voodoota oppineena, Baba Legban symboli. Kämmenien sisäpuolella hänellä on symbolit joita hän käy korjauttamassa tämän tästä niiden kulumisen tähden.
Leuassa hänellä on pieni aurinko huulen alapuolella ja siitä lähtevät kolme viivaa joista toinen jatkuu aina kaulalta paidan sisään asti. Hänellä on vaatteiden alla muitakin tatuointeja jotka kaikki liittyvät kuolemaan, kuolleiden saattamiseen ja levon taakaamiseen, sekä loitsuja suojelemaan häntä itseään vasten kuolleita ja muiden noitien kirouksia.
Menneisyys
Ánleifr oli syntynyt vain päiviä ennen sukunsa tuhoa. Hänen äitinsä pakeni tätä kamalaa tapahtumaa metsään ja vietti siellä monta päivää pelosta kangistuneena.
Anleifrin äiti oli matkustanut meren ylitse viedäkseen poikansa toiselle noitasuvulle hoidettavaksi, hänet oli periaatteessa hylätty rapuille ja myöhemmin hän sai kuulla eräältä ottoperheensä jäseneltä, joka oli vain vilaukselta nähnyt hänen äitinsä, ennen tämän katoamista sumuun, tämän näyttäneen siltä, kuin sielu olisi karannut ruumiista.
Koska hänet oli näin hylätty oli Anleifr vielä lapsi ilman nimeä, hän saikin ensimmäisen nimensä ottoperheeltään. He nimesivät hänet Ambrosiaksi, ja antoivat oman sukunimensä tälle kannettavaksi. Mieluinen vieras Ánleifr ei koskaan ollut ja ainoa syy miksi häntä ei viety vain metsään eläinten syötäväksi, oli pelko siitä että tämän äiti palaisi kummittelemaan heille tai pahempaa, poika itse.
Ambrosia kasvoi lähes yksin, vaikka perheessä muita sisaruksia olikin, nämä kuitenkin piinasivat pientä poikaa koko ajan ja haukkuivat häntä kirotuksi, pahanilmanlinnuksi ja epäonnen tuojaksi. Aina jos perheessä sattui jotain pahaa, Ambrosiaa kirottiin sen, joko suoraan tai epäsuoraan, aiheuttajaksi.
Ambrosia oli aina pieni ikäisekseen, sillä hän sai vähemmän ruokaa kuin muut, hän myöskin kulki kaikkien vanhoissa vaatteissa ja joskus hänellä ei ollut edes kenkiä jalkaansa. Ambrosia itse muistaa lapsuudestaan hyvin vähän, eikä ole koskaan palannut tervehtimään perhettään sen jälkeen kun hänet sieltä heitettiin 18-vuotiaana maailmalle.
Ambrosialle pidettiin nimenlolinen Aikuistumis seremonia jonka jälkeen,tälle sanottiin ettei tämän tulisi koskaan palata. Ambrosia sai mukaansa kuitenkin yhden vaatekerran ja ruokaa parille päivälle.
Ambrosia muistaa sen jälkeisestä elämästään vain sen, että hän teki kaikkensa pysyäkseen elossa. Kuinka hänellä oli koko ajan hirvittävä ja luita vihlova nälkä. Hän eli kädestä suuhun, yrittäen jopa välillä elää vain imeskelemällä kiviä. Hän oli likainen kerjäläinen joka meni ovelta toiselle töitä etsien.
Ambrosian kuitenkin pelasti nälkäkuolemalta ensimmäinen maailmansota. Säästyäkseen nälkäkuolemalta Ambrosia liittyi armeijaan, silloiseen iso-britannian maavoimiin, jossa hänestä tehtiin lääkintämies nopealla koulutuksella. Ambrosia päätyi sotatantereelle ja juoksuhaudoissa hän huomasi pitävänsä siitä mitä teki, pelastaessaan uusilla opituilla taidoillaan useamman toverinsa hengen.
Kentällä hän olikin suhteellisen pidetty mies joukoissansa. Ambrosia oli tehokas lääkintämies ja heidän osastossaan alkoi kiertää huhua, että Ambrosialta sai parasta "Lääkettä" kipuun, toinen huhu mikä pojasta alkoi levitä liittyi kuolemaan. Moni oli itse todistanut, kuinka useampi Ambrosian hoitama sotilas, joka kärsi hirvittävän tuskallisista vammoista, muunmuassa pelkoa herättäneen sinappikaasun vaikutuksista, vaipui ikuiseen uneen rauhanomaisesti ja ilman kipuja. Yleiseksi vitsiksi muodostuikin, että jos oli pakko lähteä tästä maailmasta, kannatti lähteä Ambrosian käden kautta.
Ensimmäinen maailmansota oli kuitenkin kova paikka nuorelle Ambrosialle, hän oli tottunut selviytymään yksin, nyt hänen ympärillään oli sotaa ja kuolemaa. Eniten häntä alkoi huolestuttaa se, kuinka hän näki miehiä joiden oli todistanut kuolevan, vaeltavan juoksuhaudoissa ja vaikka hän yritti välttää näiden katsomisen, jostain syystä nämä aina huomasivat hänen ja alkoivat jutella Ambrosialle. Hän ei kestänyt sitä ja pelkäsi olevansa tulossa hulluksi, joten hän karkasi ja näin hänestä tuli rintamakarkuri.
Ambrosia karkasi puolaan, ja sieltä myöhemmin saksaan kun ensimmäinen maailmansota oli ohitse. Hän otti uuden nimen ja identiteetin. Hänestä tuli hetkeksi Frans Duranger, hän teki sen siitä pelosta että hänet palautettaisiin englantiin ja hirtettäisiin.
Ambrosia oli varastanut kyseisen miehen paperit kuolleelta sotilaalta ja haki niillä lääketieteellisiin opintoihin, sillä ollessaan lääkintämiehenä, hän huomasi nauttineensa ihmisten auttamisesta, joskin hänen varsinainen kiinnostuksensa kaikista sodan kauhuista huolimatta, olikin ihmisen anatomia. Hän oli innoissaan päästessään ensimmäistä kertaa elämään asuntolaan, hän pääsi jopa apupojaksi hautaustoimistoon eräälle juutalaismiehelle joka otti nuoren miehen mieluusti avuksensa, yrittäen jopa hieman usutella tulevaa lääkäriä hyviin naimakauppoihin tyttärensä kanssa. Näin oli vähällä käydäkin, kunnes uusi katastrofi iski saksan maahan ja kristalliyö muutti perheen elämän lopullisesti. Nämä päättivätkin muuttaa amerikkaan, miehen serkun luokse, nousevien levottomuuksien tähden ja pyysivät nuorta Ambrosiaa mukaansa.
Ambrosia jäi, surren kovasti, sillä oli tykästynyt nuoreen morsian ehdokkaaseensa kovasti. Amborsia kuitenkin lupasi, että tulisi amerikkaan näiden perässä kun saisi opintonsa valmiiksi. Sota kuitenkin esti tätä tapahtumasta ja Ambrosia löysi itsensä kursimassa sotilaita kasaan rintamalla, joskin tällä kertaa valmistautuneempana kuin edellisellä kerralla, siihen mitä joutuisi rintamalla kohtaamaan.
Siellä hänen taitonsa kehittyivät ja Ambrosia huomasi olevansa yhä enemmän sujut vähäisiksi osoittautuneiden voimiensa kanssa, alkaen ymmärtää niitä pikkuhiljaa paremmin, aaveet näkivät hänet syystä ja hän heidät. Hän kykeni myöskin lievittämään kuolevien tuskaa ja ohjaamaan nämä kivuttomampaan lepoon. Kuolemalta hän ei kyennyt ketään pelastamaan, mutta hän kykeni tekemään kuolemasta hieman armollisemman.
Ambrosia sai sodan aikana ylennyksiä ja niiden mukana uusia tehtäviä, hän pääsi kerran jopa todistamaan sattuman kautta suuren johtajan kiukunpuuskan, tuntien olonsa kovin epämukavaksi, tietäen miten monta kuollutta miehen harteilla lepäsi ja tulisi vielä lepäämään. Ambrosian kyky lieventää kärsivien tuskaa rintamalla toi tälle myös uuden tehtävän, sellaisen, josta Ambrosia puhuu hyvin vähän. Ambrosia joutui sodan loppuvaiheessa yhdeksi pelätyn kuolemanleirin lääkäriksi. Siellä Ambrosia turtui siihen kaikkeen kauheuteen ja hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi ollut aave itsekin. Hän ei tuntenut enään olevansa elossa, muttei kuollutkaan. Elämästä oli kadonnut ilo, värit ja äänet. Hän haistoi vain veren, palaneen lihan ja joka paikka tuntui aina olevan rasvaisen noen peitossa ja se kaikki oli hänelle niin tavallista ja jokapäiväistä. Sinä aikana, Ambrosia tajusi, että maailmassa todellakin oli, pahempiakin asioita kuin kuolema.
Sodan päätyttyä hän pakeni euroopasta meksikoon, missä hän tapasi ensimmäisen ihmisen elämässään jota hän tulisi siitä lähtien kutsumaan perheekseen. María José Echeverría, musta noita joka otti pojan vastaan kuin omansa ja joka kykeni opettamaan tälle uusia kykyjä, sekä ymmärtämään jo voimassa olevia paremmin. María myöskin iskosti pojaan ajatuksen siitä, että vaikka hänen kykynsä olivatkin pojan valitettavan suvun kuoleman ja onnettoman aikuistumisrituaalin tähden heikommat, tällä oli mahdollisuus vahvistaa itseään, syömällä toisen noidan sydämen, hän sai myös tältä idean iskeä ihoonsa tatuointien muodossa hänen voimiaan vahvistavia loitsuja sekä symboleja. Marian luona hän ehti eheytyä hieman itsensä vallanneesta maanisuudesta, mutta alakulo tuntui syöpyneen häneen vahvasti.
Ambrosia vietti vuosia Marían luona, kunnes hänestä tuntui että oli hyvä hetki jatkaa eteenpäin amerikkaan, missä hänen tiensä vei uuteen maahan. Ambrosia yritti etsiä käsiinsä juutalaisperhettä kenen kanssa oli viettänyt aikaansa saksassa, hän löysi miehen serkun ja sai kuulla, että perhe oli loppujen lopuksi palautettu saksaan. Ajatus kauhistutti Ambrosiaa kovasti ja tämä vajosi uudestaan lähemmäs sitä elävän kuolleen tilaa mikä hänet oli jo aikaisemmin leireillä vallannut.
Ambrosia luuli nähneensä sotaa jo tarpeeksi, mutta kun Amerikka aloitti sodan vietnamissa, se tuntui hänestä ainoalta paikalta jossa hän osasi elää ja toimia kuin normaali ihminen. Muu maailma tuntui ympärillä niin tyhjältä ja turhanpäiväiseltä joten hän palasi rintamalle, lääkintämiehen rooliin kuten ennenkin.
Hän kärsi kuumuudesta, itikoiden puremista ja katseli kuinka miehet rappioituivat ja tekivät mitä parhaiten osasivat. Hän istui useita öitä, vain kuolleet tai kuolevat seuranaan, kunnes erään kerran hänet oli määrätty erääseen tiedustelu ryhmään lääkintämieheksi, hän pääsi kohtaamaan jonkun, jota ei ollut koskaan odottanut näkevänsä elinaikanansa.
He olivat ryhmänsä kanssa törmänneet erääseen kylään, sen asukkaat makasivat jo tapettuina. Näky oli hurja, jopa miehille jotka olivat tehneet oman osansa tämän sodan kauheuksista. Kokonainen kylä oli tapettu, ruumiit olivat siellä täällä, osa oli verettömiä ja osalta raajoja, elimiä, hiuksia tai muita lähes mitättömiä osia. Heidän ryhmänsä seisoi hiljaisena, kun Ambrosia kävi lävitse ruumiita etsien syytä näiden kuolemalle. Hän ei ollut eläissään nähnyt mitään sellaista ja olisi mielellään konsultoinut oppiäitiänsä jos sellainen olisi ollut sieltä asti mahdollista. Osa näytti kaatuneen niille sijoilleen, osa oli lähes revitty raivoisasti osiin. Hän kuuli useamman ryhmäläisensä rukoilevan. He leiriytyivät kylän liepeille, kukaan heistä ei halunnut selvittää sitä mikä kylässä oli riehunut sen enempää ja he päättivätkin jatkaa matkaa heti aamun koittaessa.
Ambrosia tosin muisti, että hän oli kuullut joskus toisestakin tällaisesta tapauksesta, hänen ryhmänsä jäsenet vain kirosivat, ajatellen että tämä oli vietnamilaisten sissien tekosia, yritys pelotella heitä ja murtaa heidän moraalinsa. Ambrosia oli eri mieltä, kylä oli hiljainen, liian hiljainen niin kuolleeksi. Häntä kylmäsi ja se oli hänelle outo tunne, kuin sähköä olisi syöksynyt läpi hänestä. Heidän istuessaan nuoriolla iltaa, joku puhutteli Ambrosiaa, mutta tätä kutsuivat aivan erilaiset äänet.
Ambrosia otti ensimmäisen vahtivuoron, mutta sen sijaan että olisi toteuttanut sitä, hän lähti seuraamaan sitä vaimeaa ääntä minkä tuuli tuntui hänen korviinsa kantavan. Se oli kuin vanha kehtolaulu, hän ei tunnistanut sanoja, mutta melodian hän tiesi. Ambrosian tunne vahvistui siitä että jokin oli läsnä, jokin uusi ja ihmeellinen, mutta silti niin ihanan tuttu.
Ambrosian muistikuvat siitä yöstä ovat osin kirkkaat ja hän kykenee milloin vain palaamaan niihin. Osa muistoista on silkkaa sumeaa ääntä ja kuvaa. Hän muistaa miltä maa ja lämmin ilma tuoksui. Miltä nihkeä kosteus ja liika tuntuivat hänen ihollaan, mistä kohtaa hänen varusteensa ja vaatteensa painoivat mitäkin kohtaa kehosta.
Hän muistaa valon, liekeistä jotka eivät olleet kylmiä eivätkä kuumia ja niiden värin. Sen sinertävän sävyn ja tasaisen loisteen.
Hän muistaa miltä hänen äitinsä katse näytti tähän päiväänkin asti, nainen jonka selkeitä piirteitä hän löysi itsestään. Samat silmät jotka katsoivat häntä itseään peilistä lukittuivat hänen omiinsa- Hän kykeni erottamaan naisen huulten liikkeet tämän lausuessa nimen, jota Amborsialle ei ollut koskaan annettu ja jonka hän silti tunnisti sen omaksensa.
Vaikka yö oli lämmin ja kostea,se oli tuntunut kylmältä, lähes jäätävältä hänen ihollansa. Mitä pidempään hän oli naista katsonut sitä kuolleemmalta tämä oli vaikuttanut. Tämä kyllä eli ja hengitti, mutta tämä ei ollut enään elossa, ei sellaisella tavalla mitä yleensä eläväksi miellettiin. Ambrosia tunnisti sen katseen, hän oli nähnyt sen peilissä, sekä tovereidensa silmissä kun nämä olivat pelänneet juoksuhaudoissa, menettäneet kaiken inhimillisyytensä ja muuttuneet vain aaveiksi, vaikka eläviksi sellaisiksi.
Kun Ambrosia oli päässyt irti siitä lumouksesta joka hänet oli vallannut äitinsä näkemisestä hän oli katsonut vasta mitä tämän jaloissa makasi. Näky oli samaan aikaan hirvittävä, inhottava, mutta myöskin sydäntä särkevä. Hänen äitinsä oli koonnut kylän miehistä, naisista ja lapsista, itselleen perheen. Mies ja lapsi. Nämä makasivat, osista koottuna, maassa odottamassa, silmät aukinaisina tyhjää tuijottaen. Ambrosia melkein kykeni kuulemaan näiden tuskaiset huudot, sen kuinka näiden sielut olivat sidottuina osiin jotka eivät olleet heidän omiaan, pakotettu ruumiiseen jota eivät kyenneet hallitsemaan. Hän kykeni myöskin hämärässä erottamaan seitit joilla nämä olivat sidottu naiseen, jota jossain toisessa elämässä, hän olisi äidikseen voinutkin kutsua.
Se miten hänen äitinsä oli päätynyt siihen paikkaan, oli asia mitä Ambrosia ei koskaan saanut selvitettyä. Sillä hiljalleen, kun he olivat hetken siinä toisiaan katselleet, Ambrosian äiti näytti havahtuvan siihen että toinen oli todellinen eikä vain aave tai harha. Eikä tämän mieli antanut sijaa ajatukselle, että Ambrosia olisi voinut elää, jos kerran hän oli rakentanut jo uuden pojan itselleen ruumiista. Elävät kuolleet alkoivatkin nousta maasta ja aloittivat äänettömän huudon, sellaisen jonka kykenivät kuulemaan vain ne joilla olivat korvat auki sellaista varten. Ääni joka oli täynnä silkkaa tuskaa. Sen säestämänä Ambrosian oma äiti kävi ainoan elävän lapsensa kimppuun ja yritti surmata tämän.
Seuraava asia mitä Ambrosia muistaa, on se kuinka nämä elottomat silmät katsovat häntä, rukoillen äänettömästi häntä vapauttamaan itsensä tästä kirouksesta johon heidät oli herätetty. Ambrosian ollessa tietoinen että hänen voimansa eivät olisi siihen riittäneet. Hän muisti ottoäitinsä sanat siitä miten noidan sydämen syöminen vahvistaisi hänen voimiansa. Siinä, hänen jalkojensa juuressa makasi hänen äitinsä, oman verensä peittämänä. Ambrosialla oli aseensa lisäksi puukko tupessa vyöllään, hän otti sen esiin ja kuun valossa aloitti leikkaamaan äitinsä rintakehää auki, varmoin ottein kuten oli tehnyt ensimmäisestä sodastaan lähtien kenttäsairaalassa. Hän oli nostanut esiin vahingoittumattoman sydämen joka kuun valossa näytti enemmän mustalta kuin tuoreen veren punaiselta.
Sydäntä syödessään Ambrosia hoki hiljaa mielessään omaa nimeänsä, jottei varmasti pääsisi unohtamaan sitä. Nimi jonka hän myöhemmin tatuoi käteensä, jottei pääsisi sitä koskaan unohtamaan ja tarjoaisi hänelle voimaa, mitä hän ei ollut koskaan sen kautta aiemmin päässyt kokemaan.
Ambrosia ei muista vapauttaneensa sieluja, mutta on varma siitä teki niin. Hänen seuraava selkein muistikuvansa on helikopterissa istuminen, seuraava se kuinka lääkäri selittää hänelle, kuinka hän oli kävellyt leiriinsä, yltäpäältä veressä, muttei ollut kyennyt vastaamaan mihinkään kysymyksiin muulla kuin yhdellä sanalla, Anleifr. Tämän jälkeen Ambrosia oli vapautettu palveluksesta ja hän pääsi palaamaan amerikkaan.
Amerikassa hän vaihtoi samantein nimensä ja huomasi pikkuhiljaa heräävänsä uudella tavalla eloon. Maailma hänen ympärillään alkoi muuttua tuoden mukanansa aivan uusia värejä ja tuoksuja. Hän tunsi kylmää ja lämpöä eri tavoin ja tunsi hengittävänsä syvemmin kuin koskaan. Amerikkaan hän ei kuitenkaan halunnut jäädä, se oli osoittautunut turhan ahdistavaksi paikaksi valitettavan ilmapiirinsä vuoksi.
Joten Anleifr päätti matkustaa uudestaan eurooppaan ja englantiin. Hän haki ja pääsi sisään Edinburghiin yliopistoon opiskelemaan antropologiaa kuudeksi vuodeksi.
Hän valmistui ja väitteli tohtoriksi muinaisten hautausrituaalien seremonioista vuonna 1988. Sen jälkeen hän vietti suurimman osan 90-lukua kiertäen ammattinsa turvin eri maita, tutkien hautoja, kirjoituksia sekä muita materiaaleja joista oppia lisää eri tavoista haudata, kohdata ja kohdella kuolleita. Anleifr alkoi kuitenkin ymmärtää, että hänen ikääntymättömyytensä olisi pian taas ongelma ja olisi aika vaihtaa maisemaa lopullisesti.
Hän ei ollut kiinnittänyt vanhenemiseensa aikaisemmin huomiota, hän tiesi että näytti nuoremmalta kuin mitä oli ja ymmärsi että ihmiset harvemmin elivät yhtä pitkään ikään. Tämä kuitenkin tarkentui hänelle parhaiten hänen kohdattuaan amerikassa ennen eurooppaan muuttoaan, saman juutalaismiehen serkun kuin aikaisemmin ja tämä oli kysellyt oliko hän aikaisemman miehen pojanpoika.
Anleifr oli meksikosta poistuessaan jatkanut kirjeenvaihtoa oppiäitinsä kanssa ja alkoikin pohtia tämän perässä Nalidiin, tarkemmin Roivaan muuttamista. Hän oli oppinut tältä että Roivassa olisi muitakin hänen kaltaisiaan ja vaikka hän ei tuntenut sellaista vetoa omansa kaltaisiinsa, eikä kaivannut näiden seuraa, Anleifrista tuntui että hänen olisi aika asettua paikoillensa hetkeä pidemmäksi ajaksi.
Hän saikin idean perustaa yrityksen, opiskella uuden ammatin uudella henkilöllisyydellä, joskin omalla nimellään, ottaen tällä kertaa kuitenkin ottovanhempiensa sukunimen, jos ei muuten, niin ironian vuoksi. vuonna 2010 Anleifr muutti Roivaan, osti itsellensä asunnon, sekä liiketilan ja perusti noidille suunnatun liikkeen jossa hän myy erilaisia tarvikkeita, niin oikeille noidille, kuin ihmisten versioille näistä. Samalla hän ilmottautui Roivan yliopistoon opiskelemaan Oikeuslääkäriksi kuudeksi vuodeksi, suorittaen opintonsa vähin äänin ,tämän jälkeen hän haki töihin sijaiseksi Roivan poliisivoimille, saadakseen jalkaansa oven väliin vakituista paikkaa varten. Vuodesta 2019 Anleifr onkin toiminut virassa vakituisesti ruumiinavaajana ja jättänyt kauppansa toissijaiseksi toimeksi hetkellisesti, etsien kuitenkin kokoaikaista apulaista pyörittämään ja pitämään liikettä auki hänen ollessaan päivätyössä.
Muuta
-Anleifrin ensimmäin en lääkärintutkinto keskeytyi 2.maailmansodan tähden
-Hänestä on olemassa kuvia viimeiseltä vuosisadalta
-Anleifrilla on mitalleja laatikko täynnä kotonaan
-Anleifr pitää luonnosta
-Anleifrilla ei ole suuria arpia siitä huolimatta että hän on sotilas
-Anleifr haluaa peittää koko kehonsa tatuoinneilla
-Omistaa liikkeen nimeltä Witch´s cove
FC x x, esittelyn on koodannut minkalainen